Uhmakasta arkea.

Kun Alisa aikoinaan oli noin puolen vuorokauden ikäinen sanoin Minnalle, että tyttö on ihan kiva, mutta vähän sen oloinen, ettei sille paljon kannata ryttyillä. Ensivaikutelma oli oikea, Alisa on oikea päivänpaiste suurimman osan aikaa, mutta kun neiti suuttuu, se ei jää kenellekään epäselväksi. Niken uhmaiän ollessa pahimmillaan mietin epätoivoisena, mitä meillä on kahden vuoden päästä edessä, jos siskoonsa verrattuna huomattavasti vähemmän tulisen Nikenkin uhma on niin järkyttävän hirveä. Sitä se nimittäin todellakin oli. Noh... Tähän saakka on päästy helpolla. Niin helpolla, että pari viikkoa sitten hämmästelin hiljaa mielessäni, että loppujen lopuksi pikku tuittupää laskikin meidät tosi vähällä. Väärin, virhe, emämoka! Kaivoin omaa kuoppaani ja nuolaisin ennen kuin tipahti. Alisa on kuin vanha sarana, vinkuu ja narisee. Edelleen suurimman osan aikaa hän on oikein hyväntuulinen, mutta sitten kun me ollaan eri mieltä asiasta, alkaa hankaluudet. Nikke huusi ja kiljui ja tekee sitä edelleen - Alisa ei. Nikke heitteli tavaroita - Alisa ei. Nikke löi, puri ja potki - Alisa ei. Mistään, mitä Niken kanssa pari vuotta sitten opittiin, ei ole hyötyä, koska Alisan vastarinta on hiljainen. Alisa painaa katseensa alas ja pitää päänsä. Pitää päänsä niin kauan, että se onkin äiti, joka huutaa, kiljuu, heittelee tavaroita, lyö, puree ja potkii... Ainakin mielikuvissansa. Uhkailu, lahjonta, kiristys, mikään ei tehoa, Alisa seisoo paikallaan ihan Sanna-Raipena ja pitää päänsä. Tähän saakka olen hävinnyt jokaisen taistelun. Toki voin kantaa kiljuvan ja sätkivän Alisan sisälle, mutta eipä se silti tehnyt niinkun käskin. Voin antaa vaihtoehdot, siivoa jälkesi tai mene omaan huoneeseen ja katsoa nöyrästi perään, kun Alisa painelee huoneeseensa ja sen jälkeen siivoan itse ne jäljet. Jos ei ärsyttäis niin paljon, tää olis kaiken kaikkiaan aika huvittavaa; taannoin yhtenä iltana Alisa murjotti, en edes tiedä miksi, ja kun kävin antamassa muutaman hyvänyönpusun, Alisa pyyhki ne kiukkuisena poskilta pois ja käänsi selkänsä. Se siitä sitten.

Otin tässä yksi päivä kuvia pitkin päivää, sillä kertaa huumori riitti.

Meidän aamu alkaa seitsemän kahdeksan välillä, päiväkotiaamuina herätyskellon pirinällä, muulloin lastenhuoneesta kuuluvilla leikinäänillä. Oon antanut itselleni luvan makoilla sängyssä siihen saakka, että Nikke ja Alisa muistaa tulla sanomaan mulle huomenta, siinä saattaa joskus kestää pitkäänkin. Aamulla urakoin yksi kerrallaan kaikkien viiden aamupesut ja vaatteenvaihdot ennen kun laskeudutaan alakertaan. Aamupalat isommille ja jos tuuri käy, ehdin itsekin syödä ennenkun pikkupojat alkavat kiljua nälkäänsä. Yleensä syön vasta lasten jälkeen. Aamupalan jälkeen lähdetään ulos, joko omalle pihalle, leikkipuistoon tai avoimeen päiväkotiin. Suurimmaksi osaksi joudutaan siirtymään paikasta toiseen autolla, mutta lähipuistoon mennään vaunu-pulkka -yhdistelmällä. Hiki siinä kyllä tulee, mutta rapakuntoiselle se tekee vain hyvää. Kotiin tullaan lounasaikaan. Joskus ihan sovussakin, yleensä tapellen. Kun kuvaa katsoo tarkkaan, Alisa nukkuu pulkassa: neiti heittäytyi jalattomaksi kun oli aika lähteä puistosta kotiin. Olisi halunnut matkustaa sylissä, mutta vaunujen työntäminen, pulkan vetäminen ja Alisan kantaminen yhtäaikaa ei onnistu multakaan. Tai onnistuu, mutta matka saattaa kestää hieman tavallista kauemmin... Mielenosoituksellisesti Alisa kuitenkin vaan makasi lötkönä pulkassa, johon sitten lopulta nukahti.

Lounaan jälkeen on aika laittaa kolme pienintä nukkumaan ja jos planeetat on kohdillaan, saadaan olla Niken kanssa ihan kahdestaan parikin tuntia. Aika kuluu elokuvaa katsellen, palapelejä tai junarataa rakennellen. Nikke tykkää myös keittiöleikeistä, samoin kuin Alisakin, ja lasten keittiössä keittyy kahvit monta kertaa päivässä, parhaimpina päivinä tarjolla on myös kakkua. Tai sitten me paistetaan vohveleita, aikuisten oikeesti. Nyt viime aikoina Nikke on ollut jostain syystä tavallista väsyneempi ja siinä vaiheessa, kun pienemmät herää, Nikke ilmoittaa silmät jo ihan kyyneleissä, että haluaa mennä nukkumaan. Taitaa rankka vauva-arki vaatia veronsa. Alisa oli noin 4 kuukauden ikäinen, kun Nikke alkoi näkyvästi reagoida pikkusiskon syntymään, joten nyt kun pikkupojat on suunnilleen samanikäiset, vähän epäilen, että väsymykseen sekoittuu myös tyhmistä pikkuveljistä ja äidin ja iskän kiireestä johtuvaa mielipahaa, jota Nikke ei osaa vielä pukea sanoiksi.



Päiväunien jälkeen syödään välipala ja jos Nikke ei ole käynyt nukkumaan, isommat vetäytyy yläkertaan leikkimään siksi aikaa kun annan pienemmille maitoa. Leikit jatkuu sisällä tai ulkona päiväruokaan saakka. Sinä päivänä, jona otin kuvia pitkin päivää, lähdettiin käymään lähikaupassa. Lähikauppaankaan en suostu lähtemään autolla ja mm. niitä reissuja varten me on hankittu Alisalle "talutushihna". Matkan varrelle osuu pätkä, joka joudutaan kävelemään lähellä autotietä ja koska Alisan aivoituksista ei voi mennä takuuseen enkä ihan täysin luota, että saisin Alisan huutamallakaan pysähtymään, meillä on oltava jotain, millä saadaan pidettyä tyttönen aisoissa. Nikke on jo sen verran iso, että voin suunnilleen luottaa siihen, että se pitää vaunuista kiinni. Sisällä kaupassa lapset on onkin ihan irti, ajavat pikkukärryillä rallia pitkin käytäviä ja minä juoksen perässä ja saarnaan suu vaahdossa. Kauppias joskus mulle naureskeli, että meidän kauppareissut kuulostaa kovin tutuilta. Kotimatkalla Alisa hermostui siihen, että pidin hihnasta kiinni, vaikka kuinka yritin varoa turhaan rajoittamasta liikkumista. Siihen loppui yhteistyö. Alisa matkusti kotiin kiljuen vaunujen päällä. Loppumatkasta armahdin vaunuja, Nikke siirtyi kuskiksi. Alisa
leppyi kun me vähän naurettiin kameralle.

Päiväruuan jälkeen me ruvetaan odottelemaan isiä kotiin, viime aikoina Nikke on ikävöinyt Mattia niin kovasti, että käy yhtä mittaa katsomasta kellosta, joko isi kohta tulee. Kellosta Nikke ei ymmärrä vielä muuta kun sen, missä asennossa viisarit on kun kello on puoli kuusi. Ilta menee leikkien siihen saakka, että on aika alkaa urakoida lasten iltapaloja- ja pesuja ja siivota päivän leikit pois. Pikkupojille on ruvettu antamaan illalla velliä, jotta saataisiin Jasperkin nukkumaan vähän paremmin. Yleensä yhdeksään mennessä kaikki neljä on untenmailla ja me saadaan Matin kanssa vähän hengähtää. Kovin kauaa ei voida rauhasta nautiskella, vaan on jouduttava nukkumaan, että ehditään nukkua edes vähän ennenkuin mulla alkaa "yövuoro": vellistä huolimatta jompikumpi pikkupojista herättää pahimmillaan puolen tunnin välein. Ja Matilla soi kello viideltä, jotta ehtii ajoissa töihin, sen kun on kuljettava junalla, että auto on mun ja lasten käytössä päivisin.

Päiväkotipäivinä päivät sujuu vähän eri tavalla: mulla herätyskello soi seitsemältä, hoputan lapsia koko aamun ja vien ne yhdeksäksi päiväkotiin. Itse palaan Jasperin ja Aaronin kanssa kotiin, syön, pidän vauvoille seuraa, katson telkkaria ja ehkä, siis todellakin vain ehkä, teen vähän kotitöitä. Neljältä käyn hakemassa lapset päiväkodista ja siitä päivä jatkuukin samalla kaavalla kuin muulloinkin.

Päiväkodissa kaikki sujuu hyvin, mitä nyt Alisa komentelee muita lapsia jopa niin napakasti, että kaverit lähtee itkien karkuun ja Nikelle oli tullut kaverin kanssa riitaa. Pojat oli nimitelleet toisiaan kakkapääksi ja mammanpojaksi, mutta Nikke oli kuulemma pitänyt hienosti puolensa. Ilman nyrkkejä, mikä on kotioloihin verrattuna iso ero. Kaiken kaikkiaan tilanne kuulostaa niin huvittavalta, että olisin halummut olla kärpäsenä katossa!

Neuvolassa tarkastettiin kaikki kolme pienintä: Alisa on kasvanut vuodessa hurjat 15cm ja ponkaissut neuvolan käyrillä keskikäyrälle! Tähän saakka Alisa on ollut oikea nysäputte, ikuinen vitsailun aihe kokonsa takia ja ilmeisesti nyt on kyllästynyt naureskeluun. Maasta se pienikin ponnistaa ja nyt 2-vuotiaana minikirppu onkin keskikokoinen kirppu. Aaron järjesti käynnillä pikku järkytyksen: herra on huitaissut taas Jasperista ohi ja kasvanut kuukaudessa puolitoista kiloa! Mutta kyllä se on syönytkin. Jasperkin on saanut painoa samassa ajassa vajaan kilon, joten kovaa vauhtia kirivät ikätovereitaan kiinni. Ovat kuitenkin vielä jonkin verran keskimääräistä pienempiä. Poikein kehitys on edennyt niinkuin kuuluukin, huomioiden sen, että syntyivät muutaman viikon ennen laskettua aikaa. Jasperista terkkari totesi, ettei "maallikkoneurologi" vieläkään löydä mitään poikkeavaa.

Ihan oikea neurologi löysi vähän huomauttamista, mutta oli kaiken kaikkiaan ihan tyytyväisenoloinen. Jasper ei vielä kannattele päätään käsistä nostettaessa, mutta ei kannattele Aaronkaan, joten tuskin johtuu rakennepoikkeamista. Kysyin asiasta jo aiemmin terkkarilta, Jasperin neurologi kun on asiasta maininnut joka kerta kun on Jasperin tutkinut, myös ihan ensimmäisellä kerralla poikein syntymäpäivänä. Kolmekuisena periaatteessa pitäisi jaksaa kannatella, mutta koska pojat syntyi ennen laskettua aikaa, voidaan odotella muutama viikko kauemmin. Samoin neurologi joutui melkein heittämään kuperkeikkoja, että sai Jasperin kääntämään päätä vasemmalle, mutta se taisi olla enemmän joku Jasperin oikku vaan, kun kotona pää pyörii kyllä molempiin suuntiin. Hauska sitä temppuilua oli kumminkin seurata! En ole myöskään kiinnittänyt huomiota jalkojen jäykkyyteen, mutta neurologipa sellaista "vaivaa" huomasi ja mennäänkin parin viikon päästä fysioterapeutille hakemaan jumppaohjeet, joilla saadaan jalat vetreytymään. Yritin kysellä enemmän noiden rakennepoikkeamien merkityksestä, mutta sain taas kerran hyvin ympäripyöreän vastauksen. Otsalohkon liika poimuttuminen voi siis aiheuttaa epilepsiaa, mutta lääkäri ei ole valmis julistamaan, että se ihan varmuudella puhkeaa. Kumminkin olin rivien välistä lukevinani, että todennäköistä se on. Lääkäri muotoili asian niin, että mitä pidemmälle päästään ilman, sen parempi. Epilepsian mahdollinen puhkeaminen on tällä hetkellä se kaikkein merkityksellisin asia, koska se voi taannuttaa muuten hyvin edennyttä kehitystä. Aika näyttää.