Vapaata riistaa.

Kaksosia odotettaessa me tehtiin (ainakin) kaksi päätöstä: ei pueta niitä samanlaisiin vaatteisiin eikä jämähdetä neljän seinän sisään. Tykkään kyllä laitta pojille samantyyliset vaatteet ja miettiä, että kaksikon vaatteet jotenkin sopii toisiinsa, mutta aivan samanlaiset alkaa vaan ärsyttää. Siinä päätöksessä ollaan siis pysytty. Niin on pysytty toisessakin, mutta välillä todella tekisi mieli jäädä vain kotiin ja antaa olla. Talviaikaan liikkeelle lähtö on kaikkine pukemisineen aika hikinen urakka, mutta kun liikkeelle päästään, niin mikäpäs meidän on mennessä. Neljän lapsenkin kanssa kulkeminen sujuu kivuttomasti, kun vaan asennoituu oikein ja kun on niin hienot lapset kun meillä. ;) Meitä molempia on kuitenkin ahdistaa muut ihmiset. Kaksosperheet tuntuu olevan vapaata riistaa, ihmiset saa tuijottaa niin kauan kun tahtoo ja miksei osoittaa sormellakin. Kuka tahansa voi tulla juttelemaan milloin tahansa, missä tahansa tilanteessa ja kysellä mitä tahansa. Ei meillä ole mitään ihmisiä vastaan, jutellaan kyllä ihan mielellään niitä näitä, mutta rajansa kaikella... Keskustelu etenee lähes poikkeuksetta samalla tavalla: 

-Onks sulla kaksoset siellä? 
-Joo, on. (No ei, kun oon latonu kaukaloihin kiviä.)
-Minkä ikäset ne on, onks ne tyttöjä vai poikia?
-Poikia, ovat nyt 4 kuukautta.
-Onks ne identtiset?
-Ei me tiedetä, ei varmaan.
-No on sulla siinä hommaa...?
-...hmph...

Tähän saakka voisin laittaa vastaukset tulemaan nauhalta, mutta tän jälkeen alkaakin vapaamuotoinen osuus:
-Onko teillä muita lapsia?
-On meillä kaksi isompaakin.
-Mikäs ikäset ne on? 
-2- ja 4-vuotiaat.
-AI KAUHEETA! 
-...hmph...

tai

-Onks ne saanu alkunsa ihan luomusti?
-Kuuluuko se sulle?

tai

-Ootko synnyttäny ne alakautta?
-Eikö sulla ole käytöstapoja?

tai tässä kohdassa on soveliasta kertoa omasta elämästään kaksosena, sukulaistensa elämästä kaksosena tai naapurin serkun elämästä, onhan hänenkin koulussaan ehkä yhdet kaksoset.

Saa lapsilla ostettua vapauksiakin: saan myöhästyä sovitusta tapaamisesta, sehän on melkein itsestään selvää, kun on paljon lapsia. Tai oikeastaan saa jättää menemättä kokonaan, riittää kun ilmoitan, että nyt en jaksa. Eihän kukaan jaksa, kun on paljon lapsia. 

Ja kun kysyttäessä, miten meillä menee, vastaan, että tosi hyvin, on reaktio usein seuraavanlainen:

-Ihana kuulla, kaikki yleensä sanoo, että tässähän tää. Tosi ihana tavata noin positiivinen äiti. Mun kaveri/työkaveri/naapuri/sukulainen/naamatuttu odottaa vauvaa ja sitä vähän jännittää, taidanpa kertoa susta sille.
-...hmph...


Hmph. 

Uhmakasta arkea.

Kun Alisa aikoinaan oli noin puolen vuorokauden ikäinen sanoin Minnalle, että tyttö on ihan kiva, mutta vähän sen oloinen, ettei sille paljon kannata ryttyillä. Ensivaikutelma oli oikea, Alisa on oikea päivänpaiste suurimman osan aikaa, mutta kun neiti suuttuu, se ei jää kenellekään epäselväksi. Niken uhmaiän ollessa pahimmillaan mietin epätoivoisena, mitä meillä on kahden vuoden päästä edessä, jos siskoonsa verrattuna huomattavasti vähemmän tulisen Nikenkin uhma on niin järkyttävän hirveä. Sitä se nimittäin todellakin oli. Noh... Tähän saakka on päästy helpolla. Niin helpolla, että pari viikkoa sitten hämmästelin hiljaa mielessäni, että loppujen lopuksi pikku tuittupää laskikin meidät tosi vähällä. Väärin, virhe, emämoka! Kaivoin omaa kuoppaani ja nuolaisin ennen kuin tipahti. Alisa on kuin vanha sarana, vinkuu ja narisee. Edelleen suurimman osan aikaa hän on oikein hyväntuulinen, mutta sitten kun me ollaan eri mieltä asiasta, alkaa hankaluudet. Nikke huusi ja kiljui ja tekee sitä edelleen - Alisa ei. Nikke heitteli tavaroita - Alisa ei. Nikke löi, puri ja potki - Alisa ei. Mistään, mitä Niken kanssa pari vuotta sitten opittiin, ei ole hyötyä, koska Alisan vastarinta on hiljainen. Alisa painaa katseensa alas ja pitää päänsä. Pitää päänsä niin kauan, että se onkin äiti, joka huutaa, kiljuu, heittelee tavaroita, lyö, puree ja potkii... Ainakin mielikuvissansa. Uhkailu, lahjonta, kiristys, mikään ei tehoa, Alisa seisoo paikallaan ihan Sanna-Raipena ja pitää päänsä. Tähän saakka olen hävinnyt jokaisen taistelun. Toki voin kantaa kiljuvan ja sätkivän Alisan sisälle, mutta eipä se silti tehnyt niinkun käskin. Voin antaa vaihtoehdot, siivoa jälkesi tai mene omaan huoneeseen ja katsoa nöyrästi perään, kun Alisa painelee huoneeseensa ja sen jälkeen siivoan itse ne jäljet. Jos ei ärsyttäis niin paljon, tää olis kaiken kaikkiaan aika huvittavaa; taannoin yhtenä iltana Alisa murjotti, en edes tiedä miksi, ja kun kävin antamassa muutaman hyvänyönpusun, Alisa pyyhki ne kiukkuisena poskilta pois ja käänsi selkänsä. Se siitä sitten.

Otin tässä yksi päivä kuvia pitkin päivää, sillä kertaa huumori riitti.

Meidän aamu alkaa seitsemän kahdeksan välillä, päiväkotiaamuina herätyskellon pirinällä, muulloin lastenhuoneesta kuuluvilla leikinäänillä. Oon antanut itselleni luvan makoilla sängyssä siihen saakka, että Nikke ja Alisa muistaa tulla sanomaan mulle huomenta, siinä saattaa joskus kestää pitkäänkin. Aamulla urakoin yksi kerrallaan kaikkien viiden aamupesut ja vaatteenvaihdot ennen kun laskeudutaan alakertaan. Aamupalat isommille ja jos tuuri käy, ehdin itsekin syödä ennenkun pikkupojat alkavat kiljua nälkäänsä. Yleensä syön vasta lasten jälkeen. Aamupalan jälkeen lähdetään ulos, joko omalle pihalle, leikkipuistoon tai avoimeen päiväkotiin. Suurimmaksi osaksi joudutaan siirtymään paikasta toiseen autolla, mutta lähipuistoon mennään vaunu-pulkka -yhdistelmällä. Hiki siinä kyllä tulee, mutta rapakuntoiselle se tekee vain hyvää. Kotiin tullaan lounasaikaan. Joskus ihan sovussakin, yleensä tapellen. Kun kuvaa katsoo tarkkaan, Alisa nukkuu pulkassa: neiti heittäytyi jalattomaksi kun oli aika lähteä puistosta kotiin. Olisi halunnut matkustaa sylissä, mutta vaunujen työntäminen, pulkan vetäminen ja Alisan kantaminen yhtäaikaa ei onnistu multakaan. Tai onnistuu, mutta matka saattaa kestää hieman tavallista kauemmin... Mielenosoituksellisesti Alisa kuitenkin vaan makasi lötkönä pulkassa, johon sitten lopulta nukahti.

Lounaan jälkeen on aika laittaa kolme pienintä nukkumaan ja jos planeetat on kohdillaan, saadaan olla Niken kanssa ihan kahdestaan parikin tuntia. Aika kuluu elokuvaa katsellen, palapelejä tai junarataa rakennellen. Nikke tykkää myös keittiöleikeistä, samoin kuin Alisakin, ja lasten keittiössä keittyy kahvit monta kertaa päivässä, parhaimpina päivinä tarjolla on myös kakkua. Tai sitten me paistetaan vohveleita, aikuisten oikeesti. Nyt viime aikoina Nikke on ollut jostain syystä tavallista väsyneempi ja siinä vaiheessa, kun pienemmät herää, Nikke ilmoittaa silmät jo ihan kyyneleissä, että haluaa mennä nukkumaan. Taitaa rankka vauva-arki vaatia veronsa. Alisa oli noin 4 kuukauden ikäinen, kun Nikke alkoi näkyvästi reagoida pikkusiskon syntymään, joten nyt kun pikkupojat on suunnilleen samanikäiset, vähän epäilen, että väsymykseen sekoittuu myös tyhmistä pikkuveljistä ja äidin ja iskän kiireestä johtuvaa mielipahaa, jota Nikke ei osaa vielä pukea sanoiksi.



Päiväunien jälkeen syödään välipala ja jos Nikke ei ole käynyt nukkumaan, isommat vetäytyy yläkertaan leikkimään siksi aikaa kun annan pienemmille maitoa. Leikit jatkuu sisällä tai ulkona päiväruokaan saakka. Sinä päivänä, jona otin kuvia pitkin päivää, lähdettiin käymään lähikaupassa. Lähikauppaankaan en suostu lähtemään autolla ja mm. niitä reissuja varten me on hankittu Alisalle "talutushihna". Matkan varrelle osuu pätkä, joka joudutaan kävelemään lähellä autotietä ja koska Alisan aivoituksista ei voi mennä takuuseen enkä ihan täysin luota, että saisin Alisan huutamallakaan pysähtymään, meillä on oltava jotain, millä saadaan pidettyä tyttönen aisoissa. Nikke on jo sen verran iso, että voin suunnilleen luottaa siihen, että se pitää vaunuista kiinni. Sisällä kaupassa lapset on onkin ihan irti, ajavat pikkukärryillä rallia pitkin käytäviä ja minä juoksen perässä ja saarnaan suu vaahdossa. Kauppias joskus mulle naureskeli, että meidän kauppareissut kuulostaa kovin tutuilta. Kotimatkalla Alisa hermostui siihen, että pidin hihnasta kiinni, vaikka kuinka yritin varoa turhaan rajoittamasta liikkumista. Siihen loppui yhteistyö. Alisa matkusti kotiin kiljuen vaunujen päällä. Loppumatkasta armahdin vaunuja, Nikke siirtyi kuskiksi. Alisa
leppyi kun me vähän naurettiin kameralle.

Päiväruuan jälkeen me ruvetaan odottelemaan isiä kotiin, viime aikoina Nikke on ikävöinyt Mattia niin kovasti, että käy yhtä mittaa katsomasta kellosta, joko isi kohta tulee. Kellosta Nikke ei ymmärrä vielä muuta kun sen, missä asennossa viisarit on kun kello on puoli kuusi. Ilta menee leikkien siihen saakka, että on aika alkaa urakoida lasten iltapaloja- ja pesuja ja siivota päivän leikit pois. Pikkupojille on ruvettu antamaan illalla velliä, jotta saataisiin Jasperkin nukkumaan vähän paremmin. Yleensä yhdeksään mennessä kaikki neljä on untenmailla ja me saadaan Matin kanssa vähän hengähtää. Kovin kauaa ei voida rauhasta nautiskella, vaan on jouduttava nukkumaan, että ehditään nukkua edes vähän ennenkuin mulla alkaa "yövuoro": vellistä huolimatta jompikumpi pikkupojista herättää pahimmillaan puolen tunnin välein. Ja Matilla soi kello viideltä, jotta ehtii ajoissa töihin, sen kun on kuljettava junalla, että auto on mun ja lasten käytössä päivisin.

Päiväkotipäivinä päivät sujuu vähän eri tavalla: mulla herätyskello soi seitsemältä, hoputan lapsia koko aamun ja vien ne yhdeksäksi päiväkotiin. Itse palaan Jasperin ja Aaronin kanssa kotiin, syön, pidän vauvoille seuraa, katson telkkaria ja ehkä, siis todellakin vain ehkä, teen vähän kotitöitä. Neljältä käyn hakemassa lapset päiväkodista ja siitä päivä jatkuukin samalla kaavalla kuin muulloinkin.

Päiväkodissa kaikki sujuu hyvin, mitä nyt Alisa komentelee muita lapsia jopa niin napakasti, että kaverit lähtee itkien karkuun ja Nikelle oli tullut kaverin kanssa riitaa. Pojat oli nimitelleet toisiaan kakkapääksi ja mammanpojaksi, mutta Nikke oli kuulemma pitänyt hienosti puolensa. Ilman nyrkkejä, mikä on kotioloihin verrattuna iso ero. Kaiken kaikkiaan tilanne kuulostaa niin huvittavalta, että olisin halummut olla kärpäsenä katossa!

Neuvolassa tarkastettiin kaikki kolme pienintä: Alisa on kasvanut vuodessa hurjat 15cm ja ponkaissut neuvolan käyrillä keskikäyrälle! Tähän saakka Alisa on ollut oikea nysäputte, ikuinen vitsailun aihe kokonsa takia ja ilmeisesti nyt on kyllästynyt naureskeluun. Maasta se pienikin ponnistaa ja nyt 2-vuotiaana minikirppu onkin keskikokoinen kirppu. Aaron järjesti käynnillä pikku järkytyksen: herra on huitaissut taas Jasperista ohi ja kasvanut kuukaudessa puolitoista kiloa! Mutta kyllä se on syönytkin. Jasperkin on saanut painoa samassa ajassa vajaan kilon, joten kovaa vauhtia kirivät ikätovereitaan kiinni. Ovat kuitenkin vielä jonkin verran keskimääräistä pienempiä. Poikein kehitys on edennyt niinkuin kuuluukin, huomioiden sen, että syntyivät muutaman viikon ennen laskettua aikaa. Jasperista terkkari totesi, ettei "maallikkoneurologi" vieläkään löydä mitään poikkeavaa.

Ihan oikea neurologi löysi vähän huomauttamista, mutta oli kaiken kaikkiaan ihan tyytyväisenoloinen. Jasper ei vielä kannattele päätään käsistä nostettaessa, mutta ei kannattele Aaronkaan, joten tuskin johtuu rakennepoikkeamista. Kysyin asiasta jo aiemmin terkkarilta, Jasperin neurologi kun on asiasta maininnut joka kerta kun on Jasperin tutkinut, myös ihan ensimmäisellä kerralla poikein syntymäpäivänä. Kolmekuisena periaatteessa pitäisi jaksaa kannatella, mutta koska pojat syntyi ennen laskettua aikaa, voidaan odotella muutama viikko kauemmin. Samoin neurologi joutui melkein heittämään kuperkeikkoja, että sai Jasperin kääntämään päätä vasemmalle, mutta se taisi olla enemmän joku Jasperin oikku vaan, kun kotona pää pyörii kyllä molempiin suuntiin. Hauska sitä temppuilua oli kumminkin seurata! En ole myöskään kiinnittänyt huomiota jalkojen jäykkyyteen, mutta neurologipa sellaista "vaivaa" huomasi ja mennäänkin parin viikon päästä fysioterapeutille hakemaan jumppaohjeet, joilla saadaan jalat vetreytymään. Yritin kysellä enemmän noiden rakennepoikkeamien merkityksestä, mutta sain taas kerran hyvin ympäripyöreän vastauksen. Otsalohkon liika poimuttuminen voi siis aiheuttaa epilepsiaa, mutta lääkäri ei ole valmis julistamaan, että se ihan varmuudella puhkeaa. Kumminkin olin rivien välistä lukevinani, että todennäköistä se on. Lääkäri muotoili asian niin, että mitä pidemmälle päästään ilman, sen parempi. Epilepsian mahdollinen puhkeaminen on tällä hetkellä se kaikkein merkityksellisin asia, koska se voi taannuttaa muuten hyvin edennyttä kehitystä. Aika näyttää.

Viikko muiden joukossa.

On ollut rankka viikonloppu. Jasper on itkenyt jotakuinkin koko hereilläoloaikansa. Huutoa - syömistä - vartti unta - huutoa... Tällä syklillä on eletty nyt pari päivää, vain lyhyitä hyviä hetkiä on mahtunut väliin. Kun keksisikin, mikä on pielessä! Ärsyttää ja turhauttaa, kun Jasperin lohduttelulta ei riitä aikaa muille. Nikke ja Alisa on molemmat ollut tosi helppoja vauvoja, ei meillä ole juuri itkeskelty. Ja Aaron vasta helppo onkin, siksi itkeskeleväinen ja silmänräpäyksessä kiihtyvä Jasper tuntuu haastavalta. Paljon on tullut mietiskeltyä, johtuuko Jasperin kiivas luonne aivojen rakenteesta vai onko kaikki puhdasta sattumaa, mutta tuskin koskaan saan pohdiskeluihini vastausta. Eikä sillä lopulta ole merkitystäkään, mutta kai sitä aina yrittää löytää jotain selitystä. Kummasti lyhyidenkin ilon pilkahdusten voimalla jaksaa, vaikka hermoja todella koetellaankin ja yksi hymy saa monta huudontäyteistä tuntia unohtumaan hetkessä.

Muutoin kulunut viikko on pitänyt sisällään monen monta tähtihetkeä. Välillä olen istunut lapsilauman keskellä ja miettinyt, miten ihmeessä mun kohdalle on tämmönen onni osunut. Ihan pala nousee kurkkuun siitä rakkauden ja kiitollisuuden tunteesta. En sano, että en hetkeäkään vaihtaisi pois, jos mahdollista, vaihtaisin montakin, mutta silloin kun homma toimii, elämä on ihan mahtavaa!

Niken ja Alisan elo päiväkodissa on sujunut ongelmitta. Nikke on sopeutunut ryhmäänsä taas vähän paremmin ja hoitajat on tulleet sen verran tutuiksi, että Nikke uskaltaa sanoa heille jo vähän vastaankin. Yhtenä aamuna Nikke ilmoitti jo eteisessä hoitajalle, että aikoo tänään pitää tylsän päivän. Jostain syystä päiväkotiin lähteminen on Nikelle hankalaa, jäisi mieluummin kotiin ja siksipä piti vielä viime metreillä yrittää, jos vaikka pääsisi uhoamalla kotiin. Lopulta tuokin päivä oli sujunut mukavasti ja Nikke kotimatkalla paljasti, että hänellä oli sittenkin ollut ihan hauskaa. Pientä alkukankeutta Nikellä on ilmeisesti muutenkin, oon ollut ymmärtävinäni, että Nikke on päiväkodissa rauhallisempi kuin kotona eikä lähde suuna päänä muiden kanssa riehumaan edes silloin kun se olisi luvallista. Ja kotona meininki on aivan päätöntä. Onneksi riehumisen vastapainoksi Nikke on taas innostunut palapeleistä ja nyt olen lyhyen ajan sisään ostanut useammankin uuden palapelin, että löytyisi sellainen, jossa on vähän haastetta. Sadan palan palapeliä tehdessä joutuu näköjään vähän jo mietiskelemään, mutta näyttää siltä, että muutaman päivän päästä sekin menee niinkuin vettä vaan... Ihmeellistä, miten kaikki tuntuu kiinnostavan kausittain, nyt Nikke jaksaa keskittyä palapeleihin pitkiäkin aikoja kerrallaan, vähän aikaa sitten me tahkottiin kirjaimia ja numeroita aamusta iltaan.

Matti kävi hakemassa Niken työpäivän päätteeksi rekan kyytiin. Nikke on aiemmin suhtautunut rekkoihin aika ristiriitaisesti, ne on paloautojen rinnalla ehkä hienointa, mitä maailmassa on, mutta on silti vähän pelännyt niitä suuren koon takia. Vähän jahkailua päätös nytkin vaati, mutta loppujen lopuksi Nikke rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kyytiin. Pasilassa ratapihan ylittävällä sillalla oli Nikellä kuulemma jo henki salpaantunut, niin mahtavat näkymät oli ylhäältä rekan nupista: junaratoja ja junia silmänkantamattomiin. Olipa Matin työkaveri tarjonnut vielä kaakaotkin päivän päätteeksi. Sain kyytiin kaksi onnellista miestä, kun kävin Matin ja Niken töistä hakemassa!

Alisa on päiväkodin tädeille kuulemma oikea piristysruiske kaikkine tarinoineen. Melkein kaikki ryhmän lapset on Alisaa pienempiä, joten Alisa on melkeinpä ainut, joka tädeille höpöttelee. Kuulemma huomaa, että meillä on kotona pienempiä sisaruksia, sellaisella innolla ja taidolla Alisa pienempiään hoitelee. Ja nyt vauvanhoito onkin saanut uuttaa draivia, kaiken sen, mitä Alisa ei vielä saa tehdä Aaronille ja Jasperille, se tekee nukelle: vaihtaa vaippaa, käyttää pesulla ja syöttää. On tosi hellyyttävää seurata "pikku-äidin" puuhastelua.

Jasperille on ruvettu tekemään silmäproteesia. Muutama viikko sitten silmäkuopasta otettiin suuntaa-antavat mitat, joiden pohjalta on tehty valmiiksi parikin proteesinaihiota. Proteesia oli tarkoitus sovittaa torstaina, mutta kävikin niin, että Jasperin silmäluomet on sen verran jäykät ja luomirako yhdestä kohdasta niin matala, ettei ilmoitettuja mittoja pienempääkään proteesia saatu paikalleen ollenkaan. Ilmeisesti Jasper joudutaan taas nukuttamaan proteesin paikalleenlaittoa varten, jotta luomet on aivan rentona ja Jasper ei ala pelkäämään proteesin laittoa. Aluksi proteesista tulee yksivärinen, pieneen proteesiin ei saada mahtumaan kaikkea: iiristä, värikalvoa ja valkuaista, mutta myöhemmin siitä tulee tietysti ihan aidonnäköinen. Tekijät on taitavia ja proteesit hienonnäköisiä, ainakin ne, mitä pajalla nähtiin. Oli aika hurjaa, kun edessä oli laatikollinen erivärisiä ja -kokoisia silmiä. Sen verran vieras silmäproteesien maailma vielä on, etten ihan tuntenut oloani luontevaksi, kun pajalla odotushuoneessa kaikkien silmät oli jollain tapaa kummallisia...

Mitähän Aaronista kertoisin? Se on niin rauhallinen ja tyytyväinen tapaus, että jää helposi tässä hullunmyllyssä vähän taka-alalle. Siinäpä onkin meille haastetta tuleville vuosille, antaa Aaronille yhtä paljon huomiota kuin muillekin, vaikkei hän sitä välttämättä itselleen vaadi. Eihän sitä toisaalta tiedä, vaikka Aaronkin alkaisi vaatia enemmän, kun aika on sille kypsä. Aaronin itsensä kannalta jopa vähän toivoisin, että se alkaisi tuoda itseänsä enemmän esille, vaikka tällä hetkellä tuntuukin hyvältä, että toinen vauvoista on helppo ja hiljainen. Eilen illalla Jasper huusi sängyllä suoraa huutoa, Aaron makoili vieressä veljeään katsellen ja jutteli tyytyväisenä. Ihana hymypoika, yritti varmaan lohduttaa veljeään. ;)

Tänä vuonna juhlitaan paljon pyöreitä vuosia, niin meidänkin huushollissa: Matti täyttää ensi kuussa 30v, siitä on ehkä vähitellen tulossa aikuinen. Jotain pientä on ilmeisesti tiedossa poikaporukalla, me lasten kanssa jättäydytään niistä kekkereistä suosiolla syrjään. Baari-iltakin olisi varmasti hauska, mutta ilta kahdestaan tuntuu paremmalta vaihtoehdolta ja siksi me on päätetty juhlia kahdestaan sitten varsinaisen juhlapäivän jälkeen. Nyt en millään meinaa keksiä, mitä ihmettä hankkisin synttärilahjaksi?!? Kysyin asiaa Nikeltä ja vastaus tuli kun apteekin hyllyltä: rokkitikkari! Mikä ihme se on ja mistä niitä saa?

Me asutaan meille aivan liian pienessä asunnossa, mutta koska riittävään isoa ja pysyvää kotia ei ole just nyt mahdollista hankkia eikä haluta muuttaa taas johonkin väliaikaseen kämppään, on nyt mahduttava tähän. Neliöt pitäisi ottaa tehokkaammin käyttöön ja nyt onkin laitettu olohuonetta uuteen uskoon. Paljon on vielä tehtävää ja järjesteltävää, mutta saatiinpa vihdoin uusi taulu ripustettua seinälle. Meidän mielestä se on niin hieno, että sitä on pakko vaan tuijottaa. Varsinkin Alisalla, ja itselläkin, lähtee heti mielikuvitus liikkeelle, mihin silta mahtaakaan viedä? Tai no... Kuka tällä kertaa tulee siltaa pitkin haukkaamaan Alisaa mahasta?

Team ANJA

Jo vuosia sitten päätin, että jonain päivänä tatuoin lasteni nimikirjaimet itseeni. Vaikka tatuoinnista onkin tulossa ihan toisenlainen, mietiskeltiin, mitä sanoja meidän lasten nimikirjaimista saa koottua... Mun ehdoton suosikki on Anssin keksintö, ANJA.

Meidän arki on varmasti ihan tavallista suurperheen arkea kaikkine iloine ja suruineen. Kiirettä pitää, sen myönnän, ja jotkut päivät tuntuu pidemmiltä kuin toiset. Vaatimustasoa on ehkä jouduttu laskemaan, meillä ei ole tavarat omilla paikoillaan, pyykkiä pestään vasta, kun pyykkikaappi ei enää mahdu kiinni eikä vauvojen hoitamiselta jää paljoa aikaa leikkiä isompien kanssa, mutta kaiken kaikkiaan arki on yllättänyt helppoudellaan. Päivät soljuu eteenpäin omalla painollaan, vaikka pienillä pojilla ei vielä säännöllistä päivärytmiä olekaan. Ehkä me ollaan pakostakin hiouduttu tiiviisti yhteen, meistä on tullut tiimi, joka pelaa hyvin yhteen. Totta kai on huonoja päiviä ja vieläkin huonompia päiviä, mutta niin niitä on kaikissa perheissä.

Nikke ja Alisa aloitti helmikuun alussa päiväkodissa, jossa ovat kaksi päivää viikossa. Nuo päivät on mulle hengähdystaukoja, jolloin mulla on mahdollisuus vähän levätä ja kerätä voimia ja keskittyä Jasperiin ja Aaroniin ihan eri tavalla kun silloin, kun Nikke ja Alisakin on kotona. Joskus olisi ollut vaikea uskoa, että päivät kaksosten kanssa voi tuntua lomailulta! Lapset on viihtyneet päiväkodissa oikein hyvin, onhan siellä touhua ja tekemistä ihan eri tavalla kuin kotona. Jos vaikka itkun kanssa on välillä kotoa päiväkotiin lähdettykin, aina ovat hyvillä mielin hoitoon jääneet ja selvästi nauttivat ulkoilusta ja uusista leikeistä. Mutta ihme kyllä, Niken mielestä päiväkodissa kivointa on päivälepo! Jotain päiväkodin tapoja on siis otettava myös kotona käyttöön.

Nikke on ihan mahdottoman fiksu poika, joka oivaltaa asioita yllättävänkin hyvin. Palapelit ja junaratojen rakentaminen saattaa imaista Niken omaan maailmaansa pitkäksikin aikaan, kuka tietää, mitä kaikkea siellä päässä pyörii noiden leikkien aikana? Myös musiikki on tätä nykyä lähellä Niken sydäntä ja lastenhuoneesta kuuluukin usein laulua. Pienellä miehellä on aivan valtavan suuria tunteita, joita Nikke usein tuulettaa niin, että naapurusto raikaa. Mutta vastavuoroisesti Nikke tulee monta kertaa päivässä halaamaan ja kertomaan, että rakastaa. Meidän lapsista juuri Nikke on kaikkein eniten mulla "ihon alla". Sitä on hankala selittää, mutta tavallaan Nikke saa mut tuntemaan kaikkein eniten, niin hyvässä kuin pahassakin. Veljenä Nikke on vertaansa vailla, on hellyyttävää seurata, kuinka Nikke valitsee Jasperille mielestään parhaan silmäproteesin tai antaa mulle ohjeita, kuinka vauvoja kuuluu hoitaa. Nikke ja Alisa on kuin paita ja peppu, toistensa parhaat ystävät kuulemma.

Alisa on varsinainen neiti Aurinko, joka valaisee koko huoneen läsnäolollaan. Matti joskus totesi, että Alisalle on vaikea olla vihainen, kun se on niin suloinen. Alisa on mahdoton "säätäjä" ja kova höpöttämään, suu käy melkein tauotta ja ulos tulee mitä ihmeellisempiä juttuja. Luovuutta löytyy riittämiin, Alisa piirtelee ja maalaa paljon ja tanssii aina, kun tulee hyvä biisi. Vauvat ja eläimet herättää Alisan hoivavietin ja kuulemma päiväkodissakin Alisa käy lohduttamassa toisia. Siinä missä nuket ja pehmolelut on mieluisia leluja, yhtä hyvät leikit syntyy junilla, autoilla tai vaikka pyssyillä. Alisa on kyllä herkkä tyttö, alahuuli alkaa väpättää heti, jos komennat yhtään kovemmin ja neiti murjottaa niin kauan, että pääsee taas syliin, mutta mikään "nössö" Alisa ei ole. Ei ole pienintäkään pelkoa siitä, etteikö Alisa pärjäisi veljessarjan keskellä. Epäilisin, että ennemmin pojat tulee anomaan armoa.

Aaron on itse rauhallisuus. Näin tyytyväistä vauvaa ei meidän perheessä ennen ole ollutkaan. Varsinkin alkuun Aaron oli helppo unohtaa milloin mihinkin nurkkaan, niin vähän hän piti itsestään meteliä. Toki Aaron pitää huolen siitä, ettei jää ilman omaa osaansa, mutta joskus tuntuu, että täällä saa huomiota se, joka huutaa kovimmin eikä se missään nimessä ole se. Sanon Aaronia usein tyhjännaurajaksi, niin helposti hymyjä heltiää. Aaron on ihan erinäköinen kuin nämä kolme muuta kapeine kasvoineen ja pystyhiuksineen. Kenen lapsi lienee... Yhtä kaikki, suloinen kun mikä.

Jasper on melkoinen pakkaus. Kaiken on oltava just eikä melkein jos meinaat, että Jasper on tyytyväinen jossain muualla kuin sylissä. Tarkka jätkä, saattaa huutaa nälkäänsä naama tummankukertavana, ottaa 15 milliä maitoa ja vaipua tyytyväisenä uneen. Ainakin nyt vauvana Jasper on meidän lapsista ylivoimaisesti temperamenttisin. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta sen, minkä Jasper ehkä taidoissa häviää, se sisussa voittaa: tämä poika on taistelija, ei anna piiruakaan periksi ennen kuin saa haluamansa. Toistaiseksi Jasper on ollut aika vakava vauva, hymyjä heltiää vain harvoille ja valituille, mutta ehkäpä siksi mun sydän pompsahtaa ympäri, kun hymy osuu kohdalle. Vielä toistaiseksi aivojen poikkeamat ei näy millään tavalla, vaan Jasper on aivan tavallinen 2-kuinen vauva.

Vaikka kaikki ei ole mennyt aina niinkuin olisi toivonut ja matkassa on ollut monta mutkaa, koen, että ollaan todella onnekkaita, että meillä on tänä päivänä juuri tällainen perhe.

Suurperheen alku.

Vauvat tulivat maailmaan aikamoisella vauhdilla. Aamuyöllä marraskuun viimeisenä päivänä meidän pihaan kurvasi ambulanssi ja pari paloautoa, varmaan kymmenkunta ensihoitajaa, palomiestä ja lääkäri valmiina ottamaan vauvat vastaan meidän olohuoneessa. Onneksi pojat antoi sen verran armoa, että mut  lopulta uskallettiin ja ehdittiin kiidättää sairaalaan. Sainpa kokea senkin, että makaan paareilla ja lääkäri juoksee vieressä selittämässä tilannetta, ihan niinkuin Teho-osastossa. :) Ehdin olla Naistenklinikalla muutaman minuutin ennen kuin sain maskin naamalle ja nukahdin. Pojista ensimmäinen syntyi 2 minuuttia myöhemmin ja toinen minuutin veljensä jälkeen

A-vauva voi alusta saakka oikein hyvin, hänet vietiin hetkeksi vastasyntyneiden valvontaosastolla lähinnä odottamaan, että Matti ehtii paikalle. B-vauva tarvitsi elämänsä ensimmäisen vartin tukea hengitykseen ja hänet juoksutettiin Lastenklinikan puolelle teholle. Hengitys normalisoitua nopeasti, mutta lauma lääkäreitä halusi tutkia vauvan heti. Matti pääsi katsomaan parin tunnin ikäistä vauvaa ja kuulemaan, missä mennään. Mitään hätää ei enää ollut, "pojalla on tekemisen meininki", niin Matti mulle sanoi, kun tuli heräämöön mun luo. Isän oikeudella Matti päätti vauvan nimeksi Jasper ja nimi otettiinkin heti käyttöön. A-vauvasta tuli Aaron.

Jasper siirrettiin teholta hoidettavaksi ihan tavalliselle lastenosastolle, tarkoituksena oli tehdä lisää tutkimuksia ja odottaa tulevaa leikkausta. Matti kärräsi mut Jasperin luo heti kun pääsin seisoville jaloille, mutta Aaron saatiin viedä veljensä viereen vasta seuraavana päivänä. Siinä ne köllötteli vierekkäin, meidän pienet miehet. Niin kauan kun itse olin sairaalassa tuntui, että Jasperkin on ihan lähellä, vaikka eri talossa olikin, mutta kotiin lähtö vain yhden vauvan kanssa oli todella rankkaa. Jasper jäi niin kamalan kauas ja ihan yksin.

Kotona Nikke ja Alisa otti Aaronin avosylin vastaan, varsinkin Alisa, jota oli alkuun hankala pitää irti vauvasta. Kukaan muu ei olisi saanut koskea vauvaan. Onneksi alkuhuuma rauhoittui muutamassa päivässä eikä "hoitovuoroista" tarvitse enää riidellä, mutta ihan ensihetkistä saakka Aaron on ollut isommille sisaruksilleen aivan valtavan rakas.

Kolme viikkoa kuljettiin kodin ja Lastenklinikan väliä ja yritettiin siinä sivussa elää Niken ja Alisan kanssa mahdollisimman normaalia arkea. Mahdotontahan se oli, itse lähdin Aaronin kanssa sairaalaan yleensä aamulla ja Matti tuli isompien kanssa myöhemmin perässä. Jasperin huone kävi nopeasti liian pieneksi meille kuudelle, joten loppujen lopuksi yritettiin järjestellä asiat niin, että Niken ja Alisan tarvitsee olla sairaalassa mahdollisimman vähän. Se tietysti tarkoitti, että me ei lasten kanssa nähty kuin aamulla ja illalla, mikä aiheutti varsinkin Nikelle kovasti mielipahaa. Kaikesta kuitenkin selvittiin, sisulla ja Mäkkärin ruualla.

Jasper vietti ensimmäiset viikot syömään opetellen, alkuun suurin osa ruuasta meni nenä-mahaletkuun. Syömisen syvimmän olemuksen Jasper ymmärsi lomaillessaan kotona kahden viikon iässä. Kotona Jasper oli heti selvästi levollisemman oloinen, vaikka tehtiin täällä kaikki samat kivuliaat hoidot kuin sairaalassakin. Kysta oli todella kipeä ja kipujen helpottamiseksi siitä punktoitiin nestettä. Ajatuksena oli, että punktiolla saataisiin siirrettyä varsinaista poistoleikkausta vähän myöhemmäksi, jotta nukuttaminen olisi turvallisempaa ja silmäkuoppakin kasvanut edes vähän. Kysta kuitenkin täyttyi parissa päivässä takaisin entisiin mittoihinsa, joten poistoleikkaus tehtiin 18.12. Leikkaus sujui hyvin, Jasper on sinnikäs taistelija ja meillä on ollut onni saada Jasperille parhaat lääkärit, mitä toivoa saattaa. Loppujen lopuksi silmäkuopassa oli ollut kolme erillistä kystaa, jotka kaikki saatiin poistettua ongelmitta. Silmäkuopan pohjalle asennettiin joku muovipallo, jonka varsinaista tarkoitusta en taida vieläkään tietää. Lisäksi silmäluomien alle tuli pieni muovilaatta pitämään luomitaskut avoimina varsinaista silmäproteesia varten. Vaikka silmä oli leikkauksen jäljiltä kovasti turvoksissa, oli muutos entiseen aivan huikea! Ärhäkän punaisen nestepussin alta paljastuikin ihan tavallisen näköinen silmä eikä koko poikaa meinannut samaksi enää tunnistaa.

Alussa keskityttiin niin täysin Jasperin silmään ja edessä olevaan leikkaukseen, että oikeastaan unohdettiin kokonaan, että aivoissakin on jotain häikkää. Havahduin monta kertaa ajatukseen siitä, että kunhan leikkauksesta selvitään, Jasper on aivan tavallinen poika. Ja niin varmasti onkin, tavallinen poika, joka tarvitsee erilaisia asioita kuin muut lapset. Vai erilainen poika, joka tarvitsee ihan tavallisia asioita? Luultavasti vähän molempia. Rakennemuutosten merkityksestä tulevaisuuteen meillä ei vieläkään ole sen enempää tietoa kuin raskausaikanakaan eikä niiden pohtiminen ole tuntunut tarpeelliseltakaan. Vasta Jasperin kotiuduttua sairaalasta kolmen viikon iässä sai ensimmäistä kertaa tietää viralliset diagnoosit: kystinen silmämuna oikealla, aivokurkiaisen puutos ja polymikrogyria oikealla otsalohkossa. Nykyään kystista silmämunaa ei tietenkään ole, vaan sen tilalle on tullut anophtalmia eli silmättömyys.


Meille oli tärkeää saada Jasper jouluksi kotiin ja koko perhe yhteen. Vaikka kotiutuminen vähän viivästyikin, meidän suuri toive toteutui. Jasper oli Nikelle ja Alisalle selvästi vieras ja varmasti lapsen silmään oudon näköinenkin kaikkine suojakilpineen. Muuten lapset on suhtautuneet Jasperin erilaiseen ulkonäköön todella luontevasti, tietenkin ovat jotain kyselleet, mutta kaikki selitykset ovat mukisematta hyväksyneet. Kunpa aikuisetkin osaisi ottaa mallia lasten avoimmuudesta. Vaikka Jasper ei saanutkaan sisaruksiltaan yhtä hellää ja rakastavaa vastaanottoa kuin Aaron, sujahti Jasperkin  meidän perheeseen ja arkeen mutkattomasti. Ajan myötä alkuun varautunut Alisakin on hyväksynyt Jasperin eikä ensimmäisten viikkojen eroa enää huomaa. Molemmat pikkuveljet saa aivan yhtä paljon ja yhtä märkiä pusuja.

Tämän hetken tausta

Ei ehkä ole tarkoituksenmukaista aloittaa tarinaa ihan sieltä pian 12 vuoden (!!!) takaa, mistä mun ja Matin yhteinen matka alkoi, mutta ajattelin kelata aikaa taaksepäin viime marraskuun puoleenväliin. Menin tapani mukaan yksin rutiiniultraan raskausviikolla 35 aikomuksena suostutella lääkärit käynnistämään synnytys paria viikkoa myöhemmin, koska raskaanaolo ei enää tuntunut kovin ruusuiselta. Vauvat tutkittiin normaalisti, kaikki vaikutti edelleen sujuvan mallikkaasti, kunnes lääkäri huomasi B-vauvan pään vieressä pussukan, josta ei osannut sanoa, mikä se on. Vielä tässäkään vaiheessa en osannut ajatella, että vauvalla olisi joku pielessä, kuvittelin pussukan olevan vauvasta irrallaan. Pään vieressä, niin lääkäri sanoi, ei päässä.

Paikalle soitettiin kokeneempi lääkäri, joka lyhyen tutkimisen jälkeen totesi, ettei vauvan silmämuna rajaudu normaalisti ja tarvitaan lisätutkimuksia. Marssin tyynesti huoneesta ulos, vessaan, missä todellisuus vihdoin iski, meidän vauvalla on joku pielessä. 

Odotin lisätutkimuksia edelleen yksin, Matti ei päässyt tulemaan töistä riittävän nopeasti. Pian makasinkin taas tutkittavana, huone täynnä lääkäreitä ja yritin rivien välistä saada selvyyttä, mistä on kyse. Oman työkokemukseni pohjalta mieleen tuli vain yksi silmäsairaus enkä missään nimessä voinut uskoa, että se osuisi oman lapsen kohdalle. Kohta kuitenkin istuin lääkäreitä vastapäätä kuulemassa, että vauvalla on todennäköisesti retinoblastooma, verkkokalvon syöpä. Kuin usvassa lähdin Naistenklinikalta kohti juna-asemaa, missä tiesin joutuvani kasvokkain Matin kanssa. Miten ikinä voisin kertoa, että vauva on niin vakavasti sairas?

Lähes viikko odoteltiin lisätietoja peläten, että lääkärien epäily osoittautuu oikeaksi ja toivoen, että kyseessä olisi vain erehdys. Kerkesinkin jo huokaista helpotuksesta, kun lääkäri soitti kertoakseen magneettikuvista selvinneen, että silmäkuopasta ei löydy silmän rakenteita ollenkaan, vaan silmän paikalle on kehittynyt nestepussi, joka hoidetaan kosmeettisesti. Mikä helpotus, yksi silmä sinne tai tänne, mun vauvalla ei ole syöpää! Sain kuitenkin kuulla kuvissa näkyneen myös aivojen rakennepoikkeamia. Sillä hetkellä olisin tehnyt mitä tahansa, että voitaisiin valita täysin parannettavissa oleva syöpä aivomuutosten sijaan. Mielessä pyöri kuvat jossain ohjelmassa näkemästäni liikunta- ja puhekyvyttömästä teinipojasta, "vihanneksesta", jota vanhemmat kylvettivät ja pukivat. Tunsin olevani tilanteessa, josta en jaksa eteenpäin.

Päästiin keskustelemaan rakennepoikkeamista lastenneurologin kanssa. Siinä käytävässä istuessani kuuntelin, kuinka yhdessä polin huoneista lapsi huusi "en halua, en halua, en halua!" Jouduttaisiinko mekin pakottamaan lapsi kerta toisensa jälkeen epämiellyttäviin tutkimuksiin? Kyyneleet tuli väkisin.

Neurologin luota lähdettiin kotiin turhautuneina. Koko keskustelun anti oli, että vasta tulevaisuus näyttää, miten poikkeamat vaikuttavat vauvan elämään. Jotain kehitysviivästymää todennäköisesti tulee olemaan, mutta kyse voi olla lievistä oppimisvaikeuksista, vaikeasta kehitysvammasta tai mistä tahansa sillä välillä. Odotus siis jatkui eikä me vieläkään tiedetty, minkä kanssa ollaan vastakkain.

Viimeiseksi jääneessä ultrassa sain lääkäriltä kuvan B-vauvan kasvoista. Kuvassa vauva peittää oikean silmänsä eli näkyvillä on kaikki se, mikä kasvoissa on tervettä, normaalia. Viimeistään tuon kuvan nähtyäni tajusin, ettei millään sairaudella tai poikkeavuudella ole merkitystä. Vauva on kuitenkin meidän, kaunis juuri sellaisena. Mun silmissä aivan täydellinen.